Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta myönsi rahoitusta uransa alkuvaiheessa oleville lupaaville tutkijoille

Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta (KY) on tehnyt päätökset ja myöntänyt rahoituksen 33 uudelle tutkijatohtorille. Toimikunta pitää tärkeänä uransa alkuvaiheessa olevien, tieteellisesti lupaavien itsenäisten tutkijatohtoreiden rahoittamista toimikunnan eri aloilta. Toimikunta painotti tutkijatohtoreiden valinnassa hakemuksen korkeaa tieteellistä laatua ja hakijan pätevyyttä. Lisäksi kiinnitettiin huomiota akateemiseen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuteen, tieteen uudistumiseen sekä kansainväliseen liikkuvuuteen erityisesti tutkimushankkeen aikana.

Toimikunta myönsi tutkijatohtorien rahoitukseen noin kahdeksan miljoonaa euroa. Rahoituskausi on kolmivuotinen. Tutkijatohtorihakemuksista rahoitettiin 13 prosenttia. Noin 64 prosenttia rahoitetuista tutkijatohtoreista on naisia. Tutkijatohtorihakijoista heitä oli 59 prosenttia.

”Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta sai jälleen suuren määrän erittäin korkeatasoisiksi arvioituja tutkijatohtorihakemuksia, joista vain osa oli mahdollista rahoittaa. Tutkijatohtorin rahoitus on erityisen tärkeä humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joilla työskennellään yhä melko paljon yksilötutkijoina. Nuori tieteenharjoittaja voi jo tässä uransa vaiheessa kypsyä itsenäiseen tutkimukselliseen näkökulmaan. Tänä vuonna hakemuksia arvioitiin aiempaa jonkin verran laajemmissa ja monitieteisemmissä paneeleissa, ja toimikunta pohtii saamansa palautteen perusteella jatkuvasti myös rahoituspäätösprosessien kehittämistä”, sanoo kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan puheenjohtaja Sami Pihlström.

Kuten muissakin rahoitusmuodoissa, myös tutkijatohtoreilta edellytetään kiinteää yhteyttä suomalaiseen tutkimusyhteisöön, jotta rahoitus palvelee suomalaista tutkimusta ja yhteiskuntaa. Rahoitus on tarkoitettu tutkijatohtorin oman palkan lisäksi henkilökohtaisiin tutkimuskuluihin sekä kansainväliseen ja kotimaiseen liikkuvuuteen.

Esimerkkejä rahoitetuista tutkijoista

Satu Koivisto Turun yliopistosta tutkii monitieteisessä tutkijatohtorihankkeessaan esihistoriallisen, soistuneen järviasuinpaikan (Humppilan Järvensuo n. 3500–500 eaa.) historiaa muuttuvassa ympäristössä. Kohteen hapettomat, vettyneet kerrostumat tarjoavat poikkeuksellisen hyvät olosuhteet eloperäisten aineistojen säilymiselle. Koska kosteikot ovat uhanalaistuneet maankäytön kasvun ja ilmastonmuutoksen myötä, tuottaa tutkimus lähtöaineistoa kohteena olevan asuinpaikan tutkimuspotentiaalista ja säilymisasteesta ennen kuin on liian myöhäistä.

Mikko Rajavuori Itä-Suomen yliopistosta tarkastelee vihreää yrittäjävaltiota ilmastonhallinnan uutena muotona. Valtio-omisteiset yhtiöt, valtiolliset rahastot ja kehityspankit toteuttavat uudenlaista ilmastopolitiikkaa tavalla, joka haastaa perinteiset käsitykset valtion asemasta kansainvälisessä ilmastonhallintajärjestelmässä. Tutkimus keskittyy vihreän yrittäjävaltion oikeuteen eli niihin oikeudellisiin järjestelmiin, jotka rakenteistavat, muokkaavat ja legitimoivat valtion markkinainterventioita.

Helena Hinke Dobrochinski Candido Helsingin yliopistosta tuottaa tutkimuksellaan kokonaisvaltaista ymmärrystä koulutusviennin dynamiikasta. PISA-menestys loi suomalaisille uudenlaisen mahdollisuuden koulutusvientiin. Erilaiset toimijat vievät Suomesta niin sanottuja koulutustuotteita maihin, jotka haluavat ottaa oppia ”suomalaisesta mallista”. Viennin vaikutuksia kohdemaihin ei ole kattavasti tutkittu. Monitieteisessä projektissa analysoidaan koulutusviennin sosiaalista toimintakenttää, diskursiivisia muodostelmia ja vaikutuksia suomalaisen koulutuksen tuojan näkökulmasta. Tutkimus selvittää myös sitä, jäävätkö kohdemaiden odotukset viennistä toteutumatta ja tavoitellut innovaatiot syntymättä, onko suomalainen koulutusvienti ollut sosiaalisesti vastuullista vastaanottajamaita kohtaan ja onko sillä ollut kestäviä vaikutuksia.

Mikko Immasen Jyväskylän yliopistossa filosofiaa ja aatehistoriaa yhdistävä hanke tutkii Frankfurtin koulun perustajiin ja 1900-luvun merkittävimpiin vasemmistohumanisteihin lukeutuneen Theodor W. Adornon (1903–69) aatteita, joiden mukaan fasismin synnyttäneet yhteiskunnalliset rakenteet eivät kadonneet toisen maailmansodan jälkeen. Oikeistopopulismin nousu USA:ssa ja Euroopassa vuoden 2008 talouskriisin jälkeen on saanut useat kommentaattorit painottamaan Adornon synkän skenaarion ajankohtaisuutta. Immanen väittää kuitenkin Adornon yliarvioineen länsimaisen demokratian fasistisia potentiaaleja ja näkee hänen pessimisminsä olleen seurausta liian suopeasta suhtautumisesta Oswald Spenglerin kaltaisiin konservatiivisiin kulttuurikriitikoihin.