Matala valta on Helsingin yliopistossa sosiaalitieteiden laitoksella työskentelevän professori Anu Kantolan syväluotaava teos modernista vallasta ja sen vähittäisestä muovautumisesta 1800-luvulta tähän päivään asti. Vuonna 2014 ilmestyneen, 200-sivuisen kirjan on kustantanut Vastapaino, ja Suomen Tietokirjailijat ry on tukenut teoksen kirjoittamista.

Usein valta ymmärretään sellaisena auktoriteetin ominaisuutena, joka ohjaa, rajoittaa ja yhtenäistää ihmisten toimintaa. Miten käyttää valtaa nykymaailmassa, jonka tärkeimpiä arvoja ovat suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja yksilöllisyys? Millä tavalla modernien vallankäyttäjien on toimittava, jotta he saisivat kohderyhmänsä puolelleen ja tavoitteensa toteutettua? Viestinnän asiantuntija Kantola pureutuu tähän paradoksiin omien tutkimustensa, tunnettujen vallankäyttäjien toimintaan syventymisen ja sosiologian ja antropologian pioneerien näkemysten pohjalta. Vallankäytön historiallista muuttumista pohdittuaan hän esittelee teosta kannattelevan näkemyksensä modernin vallan kolmesta tyylistä, jotka vuorottelevat ja täydentävät toisiaan nyky-yhteiskunnan politiikassa sekä yritys- ja talouselämässä.

Teos on rakennettu niin, että vallan mekanismeista tai politiikan saloistakin tietämätön lukija pysyy mukana. Kolmea modernin vallan tyyliä havainnollistetaan julkisuudesta tuttujen henkilöiden, kunkin tyylin prototyyppien avulla: presidentti Vladimir Putin esitellään isällisenä, suomalaiset rivikansanedustajat byrokraattisina ja Nokian entinen pääjohtaja Jorma Ollila vallankumouksellisena vallankäyttäjänä. Erilaisten vallankäyttötapojen tuntemisen avulla on mahdollista käsittää valtaa ilmiönä pintaraapaisua syvällisemmin, ja tähän teos kenties pyrkiikin. ”Valta ei koskaan ole hyvä, jos sen haltija ei ole hyvä”, totesi maailmankuulu ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King aikoinaan. Kirjan loppupuolella Kantola toteaa saman asian, ja tämän lisäksi hän myös määrittelee valtaa käsitteenä: valta on kykyä järjestää elämää. Määritelmän avulla on mahdollista väittää, että jokainen ihminen käyttää valtaa ainakin oman kohtalonsa suhteen – eikö 2000-luvun itselleen pyhittäytynyt yksilö juuri sitä toivokin?

Kantola esittää, että perinteisten rangaistusten ohella yleistyneitä vallankäytön keinoja ovat nykyään erityisesti kielelliset keinot, kuten mielikuvien käyttäminen, suostuttelu ja houkuttelu: tärkeintä on saada ihminen tuntemaan itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi. Medioituneessa yhteiskunnassa myös kuvilla on valtavasti merkitystä, ja siitä kertovat myös teokseen tarkasti valitun oloiset, parhaimmillaan jopa sympatiaa herättävät valokuvat esimerkiksi Urho Kekkosen kalaretkistä tai Sauli Niinistön Lennu-koirasta. Kuvien elävöittävää vaikutusta vähentää niiden mustavalkoinen värimaailma, joka erityisesti 2000-luvun jälkeisissä otoksissa pistää silmään: värit toisivat autenttisuutta ja vivahteikkuutta ja voisivat omalta osaltaan ilmentää vallankäytön moninaisia keinoja.

Odotetusti mitään vallan tyyleistä ei kohoteta toista ylemmäksi, vaan niiden korostetaan syntyvän toistensa heikkouksista ja olevan pikemminkin saman asian ilmentymiä. Modernissa vallankäytössä hyvin keskeisessä asemassa ovat tunteet, ja tätä merkityksellisyyttä havainnollistaa vallan tyyleistä koottu nerokas kaavio, jossa on lueteltu kuhunkin tyyliin liittyvät myönteiset ja kielteiset tunteet. Vallankäyttäjät rakentavat kollektiivisia fantasioita, paratiisinomaisia ideaaleja paremmasta maailmasta, sillä ne puhuttelevat tunteita. Kollektiiviset fantasiat ovat erityisen selitysvoimainen tapa selittää 2010-luvun vallankäyttöä: nationalististen ja oikeistoradikaalien puolueiden kannatuksen nousu ympäri Eurooppaa, Brexit ja maailmanlaajuinen pakolaisongelma ovat kaikki aikamme ilmiöitä, joiden taustalla on nationalistissävytteisiä kollektiivisia fantasioita.

Vaikka vallankäyttöä käsitelläänkin laaja-alaisella ja asiantuntevalla otteella, teoksen parasta antia on kuitenkin analysoinnin ja pohdinnan läpi piirtyvä kokonaisvaltaisempi kuva nyky-yhteiskunnasta. Kantolan tyyli kärjistyy kirjan loppua kohden, ja vastaiskuna alun neutraaliuteen hän uskaltaa lopulta esittää hyvinkin kriittisiä ja oivaltavia väitteitä kliimaksiaan hipovasta yksilöllisyyden palvonnasta ja sen vaikutuksista elämäämme. Kuinka usein halveksummekaan aiempien vuosisatojen yhteisöllisyyttä, perinteitä ja ajattelumalleja katsomalla samalla oman aikamme vahingollisiakin ilmiöitä täysin läpi sormien? Kirjassa siteeratun näytelmäkirjailija Juha Siltasen mukaan ”tällaisen tehokkuuden, monikasvoisuudelle, kivuudelle ja itsekkyydelle perustuvan maailman kohtalo on väkisinkin joutua romahtamaan”. Loputtomalla yksilön ja vapauden korostamisella on muiden arvojen ja ideologioiden tavoin omat varjopuolensa, joista Kantola varoittaa pysäyttävästi: ”Yksilöä kutsuva valta voi myös erottaa ihmisiä toisistaan niin, etteivät he pysty toimimaan yhdessä. Yksilöllisyyden kääntöpuolena voi olla yksinäisyys ja ahdistus epävarmuuden ja merkityksettömyyden keskellä.” Siinä on itse kullekin mietittävää modernin vallankäytön pohdiskelun lisäksi.

Venla Valtanen, Rauman Lyseon lukio