Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika -teos koostuu neljän tutkijan tutkimuksista, jotka käsittelevät varhaismodernin ajan henkilöhistoriaa. Teoksen ovat toimittaneet Jenni Lares, Raisa Maria Toivo sekä Mari Välimäki.

Alussa kirjoittajat tarkastelevat henkilöhistorian perinnettä suomalaisen varhaismodernin historian tutkimuksessa. Toisessa osassa kirjoittajat esittelevät ja pohtivat uusia näkökulmia sekä menetelmiä tähän tutkimukseen. Varhaismoderni ajanjakso tarkoittaa ajanjaksoa noin 1500-luvun alusta 1800-luvulle.  Kirjoittajat erottavat toisistaan sanat henkilöhistoria ja elämäkerta.

Teoksen yhtenä lähtökohtana on, että katseen alla olevalta aikakaudelta dokumenttien arkistointi ja säilytys poikkesivat nykykäytännöstä. Lähteissä on usein suuria aukkoja, koska osa dokumenteista on kadonnut tai tuhoutunut esimerkiksi tulipaloissa.

Miesten ja akateemisten merkkihenkilöiden tietoja on arkistoitu enemmän kuin naisten, kouluttamattomien tai tavallisten kansalaisten tietoja ja dokumentteja.

Näkökulma ja katse tutkimukseen on erilainen, kun pohjatekstinä ovat oikeuden dokumentit, tilikirjat tai muut viralliset tekstit, kuin jos lähteenä ovat kirjeet tai päiväkirjanomaiset tekstit. Esimerkiksi naisten päiväkirjoja, matkakertomuksia ja kirjeitä ei juurikaan ole arkistoitu aiempien vuosisatojen aikana.

Tiina Miettinen tarkastelee varhaismodernilla ajalla kirjoitettuja elämäkertoja. Täydellistä luetteloa ei pysty näiden aiempien vuosisatojen teosten ja kirjoitusten osalta tekemään, koska arkistot vasta kehittyivät. Miettinen toteaa, että biografia- eli elämäkertakirjallisuuden kehitys on yhteydessä siihen, miten arkistolaitos on kehittynyt.

Valtiollinen arkistolaitos alkoi kehittyä 1600-luvulla Tukholmassa, minne Suomessa asuvan virassa olevan oppineen oli vaikea asettua pitkäksi aikaa tutkimaan asiakirjoja. Siksi lähteisiin pohjautunut elämäkertakirjallisuus keskittyi Suomessa piispoihin ja pappeihin tai muihin valtiollisiin ja tärkeinä pidettyihin henkilöihin. Kirkollisia henkilöitä koskevia asiakirjoja löytyi helposti ja kattavasti Turun tuomiokapitulin arkistosta.

Elämäkertojen julkaisu ei ollut yhtenäistä. Kaikista piispoista ei julkaistu elämäkertoja. Esimerkkinä mainitaan, että Suomen kirjakielen luojasta Mikael Agricolasta julkaistiin elämäkerta vasta vuonna 1858.

Mari Välimäki kertoo henkilöhistoriallisten varhaismodernia aikaa koskevien julkaisujen määriä ja aiheita muun muassa määrällisen analyysin avulla. Toinen maailmansota nosti sotahistorioiden suosiota ja oli yksi syy, miksi varhaismodernin ajan henkilöhistorioiden määrä laski 1950-luvulta lähtien selkeästi 1990-luvulle saakka. Välimäki tarkastelee myös populaareja julkaisuja kuten sanomalehtiartikkeleita.

Osa elämäkertatiedoista sepitettä 

Miettinen tarkastelee varhaismodernin ajan naisista kirjoitettuja biografioita tai biofiktioita. Osa tekstistä on kuvitteellista ja sepitettyä, ja osa taas on oikeasti tapahtunutta. Zacharias Topelius oli merkittävä biofiktion kehittäjä ja varhaismodernin ajan naisten elämäkertojen kirjoittaja.

Varhaismodernin ajan naisten elämäkertojen haasteena olivat puutteelliset tiedot, ja kirjoittajat täyttivät historiallisia aukkoja myös sepitteillä. Teksteille toivottiin lukijoita ja historiaa haluttiin esittää kiinnostavasti. Joskus biofiktioissa korostettiin naisten osuutta puolisoidensa tukijoina heidän kirkollisessa tai hallinnollisissa tehtävissään. Ensimmäinen varhaismodernilla ajalla eläneen tavallisen talonpoikaisnaisen elämää käsittelevä teos ilmestyi vasta vuonna 1989!

Mari Välimäki tarkastelee suomalaisten piispojen henkilöhistoriallista tutkimusta 1800-luvun alkupuolelle. Hän analysoi erityisesti piispoista kirjoitettuja tieteellisiä historiallisia tekstejä. Teokset keskittyvät piispojen elämään syntymästä kuolemaan. Niissä keskitytään piispojen uraan, teologisiin näkemyksiin sekä hallinnollisiin tehtäviin ja erotetaan erikseen yksityinen elämä.

Välimäki tuo esiin, että henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa voisi ottaa huomioon myös muita näkökulmia, kuten perhe-, sukupuoli- tai kokemushistoriaa. Hän osoittaa, että toistaiseksi tällaisia näkökulmia tutkimuksessa ei ole hyödynnetty kovin paljon.

Henkilöhistoriallinen tutkimus nostaa esille tavallisia ihmisiä

Raisa Maria Toivo pohtii henkilöhistorian ja kokemuksen historian välistä suhdetta ja miten nämä lähestymistavat voivat täydentää toisiaan. Henkilöhistoria voi tarjota syvempää ymmärrystä kokemuksen ajallisesta ja yhteiskunnallisesta luonteesta erityisesti tarkasteltaessa varhaismodernin ajan ihmisten elämää. Toivo näkee kokemuksen historian prosessina, jossa yksilön ja yhteisön kokemukset nivoutuvat yhteen ja muodostavat monisyisen ja alati muuttuvan elämänkokemuksen.

Tämä elämänkokemus ei ole yksinomaan yksilöllinen, vaan se laajenee yhteisössä ja ajassa muodostaen osan yhteiskunnallista ja kulttuurista tietoa. Henkilöhistoria ja kokemuksen historia voivat yhdessä avata uusia tapoja ymmärtää menneisyyttä ja sen vaikutuksia nykyhetkeen.

Teoksen viimeisissä luvuissa Välimäki, Miettinen ja Lares kirjoittavat uusia näkökulmia henkilöhistoriasta ja sen tutkimuksesta varhaismodernissa ajassa. Välimäki osoittaa, kuinka perhehistoriallinen tapa tutkia voi tuoda esiin uusia tietoja piispojen ja muiden akateemisten miesten elämästä. Hän pohtii myös laajemmin kokemusyhteisöjen merkitystä ja niiden muodostumista varhaismodernissa ajassa.

Jenni Lares tutkii ja pohtii henkilöhistoriaa mikrohistorian ja oikeuden dokumenttien pohjalta.  Hän korostaa henkilöhistoriallisen tutkimuksen merkitystä erityisesti naisten historian ja alemmassa asemassa olleiden ryhmien tutkimuksessa. Gertrudin tarina piirtää kuvan ajan naisten elinkeinomahdollisuuksista, sosiaalisista verkostoista ja strategioista ja osoittaa, että miten tavallisen historiallisten tietojen kautta voi tutkia laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Jenni Lares ja Mari Välimäki kirjoittavat henkilöhistoriallisen tutkimuksen merkityksestä ja haasteista varhaismodernin ajan tutkimuksessa, vaikka lähdeaineistoissa on aukkoja. Elämänkerronnan perinne on vuosisatojen aikana muuttunut ja saanut erilaisia painotuksia. Tutkimusmetodit ovat kehittyneet erityisesti naisten elämää käsittelevissä tutkimuksissa.

Lares ja Välimäki esittävät, että henkilöhistoria tarjoaa mahdollisuuden tutkia mikro- ja makrotason ilmiöitä, yhdistää yksilö ja rakenteet sekä avata uusia näkökulmia varhaismoderniin aikaan. Henkilöhistoria voi rikastuttaa ymmärrystä menneisyydestä ja haastaa vakiintuneita käsityksiä, erityisesti sukupuolen, seksuaalisuuden ja muun moninaisuuden näkökulmat huomioiden.

Raisa Maria Toivo, FT, on historian professori Tampereen yliopistossa ja Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä. Hän tutkii varhaismodernin yhteiskunnan historiaa, ja erityisesti uskon, väkivallan, perheen ja sukupuolen historiaa.

Raisa Toivo johtaa Akatemian rahoittamaa hanketta Miten noitavainot vältettiin 1600-luvun Suomessa?

Teksti: Pinja Hentunen, viestintäasiantuntija