Miten tiedeuutisten suurkuluttajan tulisi suodattaa median tietotulvaa? Millaisia ovat journalistien velvollisuudet uutisartikkelia luodessa? Tämän kaltaisiin kysymyksiin Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittama Maito tappaa ja muita tiedeuutisia (2016) pyrkii vastaamaan. Kirja on koottu useiden tiedejournalismiin erikoistuneiden henkilöiden teosta varten kirjottamista artikkeleista, joista osa sisältää tuttujakin esimerkkejä vuosien varrelta.

Kirjan johdanto-osuus on kirjan toimittajien, Järven ja Tammen, käsialaa. Siinä käydään artikkelit pääpointeiltaan läpi. Johdanto on pitkä, jopa puuduttava. Se tuntuu tarpeettomalta kirjan luettua, sillä artikkeleiden läpi käynnin voisi jättää pois, ja sen sijaan siinä voisi avata teoksen tarkoitusta ja tarpeellisuutta nykymaailmassa. Johdanto on niin perusteellinen, että artikkeleita luettaessa tuntuu, kuin olisi jo lukenut samat asiat aikaisemmin.

Artikkelit lähestyvät tiedejournalismia ja sen lukemista useista näkökulmista, ajoittain jopa kaukaa hakien; Mikko Myllykosken artikkeli ’’’Heureka tulee hulluksi’ – Miten näyttely mielenterveydestä istuu eri kulttuurikonteksteihin’’ oli antoisaa luettavaa, mutta siitä ei juuri löydy linkkiä journalismiin tai tiedeuutisten analysointiin. Eri kirjoittajien tyylit eroavat toisistaan, mikä tekee kirjasta sekalaisen oloisen, jos usean artikkelin lukee putkeen.

Erityisen antoisia ovat artikkeleihin valitut esimerkkitapaukset, kuten Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden uutisointi, jota Teuvo Peltoniemen artikkelissaan analysoi. Koska uutinen onnettomuudesta ei ole kovin vanha, sitä koskevan mediahysterian ja sen, kuinka vähän aiheen uutisointia tuolloin kyseenalaisti, muistaa hyvin. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aiheuttamia uhkia suurenneltiin mediassa ylenpalttisesti, ja se jätti pysyvän jäljen ihmisten asenteisiin ydinvoimaa kohtaan. Peltoniemen artikkeli toimii erityisen varoittavana esimerkkinä siitä, miten valtamedia voi levittää valheellista tai liioiteltua informaatiota yleisöön ja pahimmillaan koko yhteiskuntaan. Esimerkkejä saisi kirjassa olla jopa enemmän, sillä ne ovat teoksessa parhaita havainnollistajia ja lisäksi usein viihdyttäviä.

Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia lupaa kansitekstissään opastusta tiedeuutisten lukijalle, mutta todellisuudessa teos keskittyy lähinnä siihen, millaisia ovat journalistien yleiset virheet tiedeuutista kirjoittaessa, millaisia virheitä on jo tullut tehtyä ja kuinka niitä on käsitelty, sekä miten uutismediat hankkivat lukijoita. Lukijalle kirja ei tarjoa suoria vastauksia, joten kannen teksti on harhaanjohtava. Lukijan tehtäväksi jätetään, kuinka hän soveltaa teoksen antamaa tietoa uutisten lukemisessa ja analysoimisessa. Teos on enemmänkin tietokirja kuin opus, josta tarpeen tullen voi poimia neuvoja.

Kirjan kuvitus on vähäistä mutta informatiivista. Reetta Kettusen ’’Ei haukku haavaa tee? Tutkijoiden saama asiaton ja häiritsevä palaute’’ sisältää kuvaajia, joiden data on peräisin tutkijoilla teetetystä kyselystä vihapuheeseen ja sananvapauteen liittyen. Artikkelissa Kettunen analysoi kuvaajia niin laajasti, etteivät kuvat tunnu välttämättömiltä. Ne kuitenkin auttavat lukijaa palaamaan tutkimustuloksiin tarvittaessa ja luovat uskottavuutta. Kuvaajia löytyy myös muista artikkeleista, ja ne ovat pieniä mutta informatiivisia. Kuvituskuvia on muutama, ja ne piristävät lukukokemusta mutta eivät ole täysin tarpeellisia.

Kokonaisuutena teos on informatiivinen ja moniulotteinen. Se antaa ajankohtaisen katsauksen uutismediaan keskittyen tieteen uutisointiin. Artikkelit ovat yksittäin luettuina sopivan kokoisia infopaketteja, mutta jos kirjaa lukee monta artikkelia kerrallaan, se saattaa saada pään pyörälle näkökulmien vaihteluiden takia. Kirja ei opasta lukijaa kädestä pitäen lukemaan uutisia kriittisesti, vaan se vaatii tarjoamansa tiedon itsenäistä omaksumista. Journalisteille kirja sisältää sen sijaan oivallisen listan asioita, mitä pitää ja ei pidä tehdä tiedeuutista kirjoittaessa.

Ronja Vauhkonen, Ressun lukio