Akateemikko Olavi Granön elämäkerta Maantieteen rannoilla, tiedepolitiikan saaristossa avaa kattavasti hänen koko elämänkaarensa. Viiden eri kirjoittajan tekemä teos esittelee Granön uraa ja elämää sekä tiedepolitiikan, tutkijan, yliopistohallinnon, Viron-suhteiden että henkilökohtaisen elämän näkökulmista.

Granö oli uuden Suomen Akatemian luojia. Hän oli valmistelemassa lakiuudistusta, joka muutti Akatemian nykymuotoiseksi toimikuntapohjaiseksi tutkimusrahoitusorganisaatioksi. Presidentti Urho Kekkonen myös palkitsi hänet siitä myöntämällä hänelle akateemikon arvon.

Granö toimi uusimuotoisen Akatemian ensimmäisenä esimiehenä eli tieteen keskustoimikunnan puheenjohtajana. Viimeisenä tehtävänään akateemikkona hän piti juhlapuheen Akatemian 60-vuotisjuhlassa vuonna 2008 muutama vuosi ennen kuolemaansa.

Tutkija ja toimittaja Timo Tarmio kirjoittaa näistä vaiheista. Hän hyödynsi myös Suomen Akatemian arkistoja. Tarmio kuvaa tiedepolitiikan muutakin politisoitumista ja sen mukanaan tuomia myrskyisiä vaiheita 1960- ja 70-luvuilla. Hän näkee Granön pitäneen itseään voittajana tiederahoitusjärjestelmän kehittäjänä lainaten Granön juhlapuhetta:

”Nykyaikaisesti hallinnoitu tutkijanvirkojen ja niihin liittyvien tutkimusmäärärahojen kokonaisuus, joka soveltuu yhteiskunnan tutkimustarpeisiin paljon paremmin kuin monien muiden maiden hajanaiset toimikuntajärjestelmät - - vastaus kysymykseen, miten julkisia varoja voidaan parhaiten käyttää tieteellisen tutkimuksen kehittämiseen.”

Maantieteilijänä moniottelija 

Granö oli kuitenkin paljon muutakin kuin Suomen Akatemian vaikuttaja. Hänen uraansa maantieteilijänä esittelee Turun yliopiston nykyinen maantieteen professori Jukka Käyhkö.

Granö lähti seuraamaan kansainvälisestikin kuuluisan isänsä J.G. Granön jälkiä valiten saman tieteenalan. Häntä myös kuvataan erityisesti isänsä tieteellisen perinnön vaalijana. Omat saavutukset tutkijana jäivät tämän suurmiehen ja oman tiedepoliittisen uran varjoon.

Koska Granö oli tutkijana ennen kaikkea rannikkomaantieteilijä, hänelle tärkeä tutkimusympäristö oli Suomen eteläinen saaristorannikko. Suvun kesäpaikassa Tirmon saarella Suomenlahdella hän teki jo nuorena havaintojaan. Saaristomeri taas tuli tutuksi erityisesti yliopistouran aikana. Granö oli luomassa Seilin saarelle Saaristomeren tutkimuslaitosta.

Granön tutkijanuravuodet olivat aikaa, jolloin tutkimusryhmät olivat vielä harvinaisia. Niinpä hän kirjoitti 233 julkaisustaan yli 200 yksin. Granön suurtyö oli Suomen Kartaston päivittäminen vuonna 1986.

Maailmanpolitiikkakaan ei unohdu Granön näkemyksistä maantieteestä. Hän totesi virkaanastujaispuheessaan 1963: ”Syvällinen maantieteellinen tietämys on suuresti apuna todellisen maailmantilanteen arvioimisessa ja voi näin ollen osaltaan estää epärealistiset virhepäätelmät.”

Tähän Käyhkö jatkaa omana kommenttinaan: ”Eikä hän väärässä ollutkaan. Tämän päivän globalisoituneessa maailmassa sijainnin merkitys on kenties vähentynyt, mutta keskinäisriippuvuus puolestaan on valtavasti lisääntynyt. Maantieteellinen näkökulma on olennaisempi kuin koskaan aikaisemmin.”

Ura yliopistohallinnossa tieteentutkimuksen edelläkävijänä 

Turun yliopiston entinen rehtori Keijo Virtanen on kirjoittanut yliopiston hallintouraa koskevan osuuden.

Granöstä tuli Turun yliopiston kansleri vuonna 1984. Hän oli silloin maantieteen professori ja jo tieteen akateemikko. Hän hoiti tehtävää kolme kautta. Professuurista hän jäi eläkkeelle vuonna 1988.

Virtasen mukaan Granössä henkilöityi tieteentutkija nimenomaan tutkijan ja tiedepolitiikan yhteenliittymänä. Näin siksi että häntä on pidetty tieteentutkimuksen edelläkävijänä.

Kanslerina Granö painotti tutkimustyön pysyttämistä yliopistojen olennaisena osana. Hän myös korosti valtion perusrahoituksen merkitystä. Hän otti kantaa siihen, että yhteiskunnan kehityksen ja yliopistojen vuoropuhelun kannalta olisi tärkeätä pystyä lyhentämään opiskeluaikoja etenkin tohtorintutkintoon pyrittäessä. Lisäksi hän korosti sivistysyliopiston merkitystä jo vuonna 1993.

Virtanen toteaa Granön kirjoittaneen: ”[Sivistysyliopistossa] tieteellinen opetus ja tutkimus muodostivat kiinteän kokonaisuuden. Näin ei enää ole valitettavasti asianlaita. Granön mukaan yliopistot ovat tutkimuslaitoksina muuttumassa valtakunnallisesti katsottuna teknologiapainotteisen tutkimustoiminnan voimakkaaksi sivuhaaraksi.”

Pidetty mutta osin vaikeaselkoinen opettaja 

Granön muista elämänvaiheista kirjoittaa tietokirjailija Timo Niitemaa, Turun yliopiston entinen tiedottaja. Elämää käydään läpi lapsuudesta lähtien hyvinkin tarkoin yksityiskohdin, jopa automerkein. Perheen läheisinä ystävinä ja tuttuina vilahtelee monia tunnettuja nimiä.

Lapsuuden ja nuoruuden osalta painottuu isän J.G. Granön ura, koska perhe muutti sen myötä Helsingin ja Turun välillä. Näiden kahden kaupungin välillä reissuaminen jatkui pojankin uralla. Isällä oli myös suuri vaikutus ainoan poikansa uravalintaan. Aloitettuaan ensin kasvitieteessä Granö siirtyi maantieteen puolelle.

Granön oppilas ja myöhempi maantieteen professori Jussi Jauhiainen muistelee: ”Hän puhui sellaisia isoja asioita, joita ei oikein tahdottu välttämättä ymmärtää. Tieteen institutionalisoitumisesta ja kehittämisestä. Ja mitä maantiede on, sillä perspektiivillä mikä hänellä on. Hän oli pidetty opettaja, rauhallinen ja selkeä, mutta syvyyssuunnassa semmoinen, ettei välttämättä tämmöinen perusmaisteriopiskelija päässyt oikein kiinni.”

Kirjan aloittavassa elämänvaiheosuudessa käydään läpi samoja asioita hieman eri näkökulmista kuin muissa osuuksissa tutkijana, tiedepoliittisena vaikuttajana ja yliopistohallinnossa työskentelevänä. Kirjasta voisikin hyvin lukea vain 137 ensimmäistä sivua.

Massiivinen teos suomalaisen tiedepolitiikan vaikuttajasta

Oman erikoisen sisältönsä kirjaan tuo Viro-yhteistyön osuus, jonka on kirjoittanut Turun Yliopistosäätiön asiamies Pekka Kanervisto. Osuudessa painottuu Villa Tammekannin hankinta Yliopistosäätiön omistukseen ja sen muuttaminen Granö-keskukseksi.

Teoksen kuvitus on runsas ja kiehtova, paljon kertova. Jokaisen osuuden perässä on oma lähdeluettelo tieteellisen tarkasti tehtynä. Teoksessa olevat aikajanat auttavat hahmottamaan Granön elämänvaiheita.

Kirja olisi kaivannut yhteisen toimittajan tiivistystä ja tekstien yhdenmukaistamista sekä päällekkäisyyksien poistamista. Nyt 453-sivuinen opus on melkoinen järkäle.

Kaikkineen tärkeän suomalaisen tiedepolitiikan vaikuttajan mittainen teos.

Teksti: Leena Vähäkylä
Kannen kuva: Hanna Oksanen
Olavi Granön kuva: Suomen Akatemian arkisto

Kirjoittaja on Suomen Akatemian viestintäasiantuntija, tietokirjailija ja tiedetoimittaja.