Vuoden 2016 kansallinen Tiedebarometri kertoo, että suomalaiset luottavat tieteeseen. Aika ajoin tiede kohtaa myös epäilyjä. Siksi on luontevaa, että myös tieteellisen ajatteluun johtaviin periaatteisiin tuodaan näkökulmaa, kun Gaudeamus julkaisi uudelleen alansa vakiintuneen oppikirjan Johdatus tieteelliseen ajatteluun.

Johdatus tieteelliseen ajatteluunilmestyi ensimmäisen kerran Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisusarjassa vuonna 1986 ja viimeisin painos on vuodelta 1998. Vaikka tieteen ja totuuden tavoittelu eivät perusperiaatteiltaan liene muuttuneen sitten viime julkaisukerran, aina on tarvetta hyvin jäsennetyille ajatuksille, jotka eivät jää vain metatason keskustelun pohdinnaksi. Ansiokkaita teoksia ovat myös Ville Lähteen Paljon liikkuvia osia (Savukeidas, 2015) ja Kai Alhasen Dialogi demokratiassa (Gaudeamus, 2016).  

Tieteellisen ajattelun periaatteisiin johdattaa kaksi ansioitunutta filosofia ja loogikkoa. Tampereen yliopiston filosofian professori Leila Haaparanta ja Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto ovat onnistuneet kirjoittamaan kirjan tieteen filosofiasta, joka ei pelästytä lukijaa, vaan antaa välineitä ymmärtää tiedettä ja tutkimusta. Teos johdattelee perustavien tieteen kysymysten äärelle ja tarjoaa niihin ymmärrettäviä ja moniäänisiä vastauksia. Mitä tieteellä, tiedolla, ymmärryksellä ja totuudella tarkoitetaan? Miten tiedettä tutkitaan? Millaisia eettisiä kysymyksiä tutkijat kohtaavat? Mitä ne teoriat oikein ovat? Kirja on oiva johdatus tieteen tutkimukseen ja tieteenfilosofiaan, tieteenaloihin jotka tutkivat tiedettä.

Johdatus tieteelliseen ajatteluun esittelee oivallisesti tieteellisen ajattelun yleispiirteitä ja kuljettaa lukijaa suopeasti perusteiden äärelle. Takakannessa kirjan luvataan sopivan ”kaikille ajattelusta kiinnostuneille aloittelevista opiskelijoista väitöskirjatutkijoihin” ja niinhän se sopiikin, vaikka käsitteet, sanat ja nimet vyöryvät nopeasti kirjan sivuilla. A posteriori ­-tietotieteen filosofiasta ja logiikan perusteista on eittämättä hyödyksi, mutta pakollista se ei ole, sillä kirja on helppolukuinen tieteen filosofiasta kiinnostuneelle. Erityisen mainiosti kirjasta on apua aloittavalle tieteentekijälle. Graduseminaarin osallistuvalle kirja toimi nopeana muistinvirkistyksenä ja tukena oman tieteellisen ajattelun ja argumentoinnin vahvistamiseksi.  

Oppikirjana teos on mainio opas erityisesti logiikan, tieteellisen päättelyn ja tieteellisen selittämisen selkeyttävissä johdatuksissa. Kirja tutustuttaa loogisen argumentoinnin perusteisiin, argumentaatioanalyysiin ja tutuksi tulevat myös yleiset virhepäätelmät. Erityisen onnistuneesti kirjoittajat avaavat ankarailmeisten logiikan kaavojen takaa löytyviä filosofisia näkemyksiä. Lausekalkyylien takana onkin moniääninen maailma, jota jäsentämään tarvitaan tiedettä ja ajattelun välineiksi selkeää ajattelua. Teos antaa esimerkkejä kaikilta tieteenaloilta ja ottaa huomioon tieteenalojen erityispiirteet. Kyse on paljon myös tieteenfilosofiasta eli millä tavoin tiedettä tutkitaan.

Teoksessa pitkän tieteellisen uran tuoma näkemys aiheeseen painottaa tieteellistä kriittistä realismia. Maailmasta on saatavissa tietoa, joka on ihmismielestä ja teorian kielestä riippumatonta ja niiden ulkopuolella. Jonkin teorian siis voidaan sanoa olevan tosi tai epätosi. Kokeneempi lukija haastanee mielellään kirjoittajia pohtimalla antirealistisia haasteita, tieteen sosiaalista konstruoimista ja strukturalismia. Sellaisia näkökulmia, joissa painotetaan tieteeseen vaikuttavia ulkoisia ja sisäisiä seikkoja. Loogikkojen vastaus on kuitenkin selvä: paras argumentti voittaa. Siksi Haaparanta ja Niiniluoto välittävät totuuden rakastamista patistamalla muitakin ajattelemaan loogisesti, argumentatiivisesti ja rationaalisesti. Argumentin testaamiseen tämä kirja antaa tältä osin hyviä mahdollisuuksia. Lukijalle piirtyy myös ajatus siitä, mistä tieteellisessä ajattelussa on kysymys ja millä tapaa tiede eroaa muista uskomusten muodostamisen tavoista.

Joonas Aitonurmi