Arla Kanervan teos Taiteen musta kirja: miesten mielivallan historiaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019), pureutuu #metoon jälkimainingeissa taiteen tulkitsemisen keskeisiin ja toisaalta monimutkaisiin kysymyksiin, kuten siihen tulisiko taide arvioida erillään sen tekijästä tai mikä oikeastaan on taiteen hinta. Kirja on jatkoa Kanervan ja tämän kollegan Juho Typön artikkelille ”Myytti murtui” (Helsingin Sanomat 2018), jossa heidän tarkoituksenaan oli osoittaa, miten miestaiteilijoille on jo satojen vuosien ajan annettu anteeksi tekoja, joita muilta ei olisi hyväksytty - tekojen kohteina taas ovat olleet lähes poikkeuksetta naiset. Kanerva itse kuvaa, että siinä missä #metoosta tuli käsite ja maailmanlaajuinen ilmiö, Taiteen musta kirja kertoo, miten siihen päädyttiin.

Kirjan ulkomuoto ja nimi antaa olettaa, että teos on rohkea kannanotto suureen aiheeseen. Päällimmäisenä jää tunne, että kysymykset taiteesta, ihmisistä, rakenteista sekä miesten mielivallasta ja naisvihasta jäävät vajaiksi. Kirjan aihe eli taiteilijoiden nostaminen jalustalle eräänlaisina miesneroina tai poikkeusyksilöinä tarjoaa lukijalleen hiljaisesti hyväksyttyjä myyttejä ja paljon pohdittavaa, mutta kuten todettu jää ikään kuin kesken. Toisaalta hyvää on se, miten Kanerva kirjoittaa riipaisevan rohkeasti ja suorasti muun muassa raiskauksista, insestistä sekä sukupuolittuneesta väkivallasta taiteilijoiden keskuudessa. Nämä ovat tarinoita, joita ei tulisi enää peitellä.

#metoo nosti suuren yleisön tietoon erityisesti elokuva-alalla vuosikymmeniä kukoistaneen systemaattisen vallan väärinkäytön ja sadistisen toimintakulttuurin. Myös Kanerva paneutuu oivaltavasti näihin keskusteluihin esitellen muun muassa elokuvaohjaajien Roman Polanskin, Stanley Kubrickin ja Alfred Hitchcockin kyseenalaisia menetelmiä. Teksti laittaa lukijansa pohtimaan, miten juuri heidän teoksensa ovat nousseet länsimaista kulttuuria muokanneiden suurteosten joukkoon ja toisaalta miten kyseisistä elokuvaohjaajista suuren yleisön keskuudessa puhutaan. Erityisesti näissä kirjan luvuissa kiteytyy mielestäni hyvin kirjoittajan useaan otteeseen mainitsema teesi: ”länsimaisen nerouskäsityksen mukaan nainen ei voi olla nero. Sen sijaan nainen voi olla, jos häntä oikein onnistaa, miesneroa innoittava ja inspiroiva muusa”. 

Taiteen musta kirja osoittaa onnistuneesti sen, miten taidehistoria on miesten historiaa. Tyko Sallisen kaltaisten ”miesnerojen” piinaamien naisten tarinoita ei kerrota, sen sijaan muun muassa Sallisesta taidehistoria puhuu suomalaisen ekspressionismin uranuurtajana, jolle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1942 ja joka palkittiin professorin arvonimellä 1948. Parhaimmillaan Taiteen musta kirja tarjoaa lukijalleen pohdittavaa sekä osoittaa sen, miten vaikeaa vallasta on luopua. Toisaalta se esittää toiveen kulttuurista, jossa taiteilijoihin ei liittyisi myyttiä, joka piilottaa allensa päivänvaloa kestämättömiä tekoja.

 Teksti: Anne Jylhä, Suomen Akatemian harjoittelija