Mitä ihmettä Tampereen yliopistossa tapahtui yliopistojen yhdistymisen jälkeen? Tätä joutuu väkisinkin pohtimaan lukiessaan akatemiatutkija Hanna Kuuselan teosta Syytös. Muuan akateeminen komitragedia.

Kuusela toimi yliopiston konsistorin eli vaaleilla valitun hallintoelimen tutkijajäsenenä yliopistojen yhdistymisen ja säätiöyliopiston muodostamisen jälkeen. Pahimmaksi kiistakysymykseksi toiminnassa näytti tulleen vallan jakautuminen yliopistossa – ainakin Kuuselan näkökulmasta.

Aiemman yliopistojärjestelmän purkaminen sai Kuuselan kirjoittamaan aiheesta ensin blogeja ja myöhemmin syksyllä 2024 julkaistun kirjan. Sen nimen mukaisesti hän syyttää eri tahoja, joita hän pitää sivistyksen romuttajina ja yliopistodemokratian tuhoajina sekä laajemmin jotka jopa johtavat koko yhteiskunnallisen demokratian ihanteen tuhoutumiseen.

Onko yliopistorakenne niin merkittävä? Vaikuttaako se todella koko yhteiskuntaan? Se on oma maailmansa, mutta ei muu maailma rakennu sen perusteella. Eikö yliopistouudistus ollut pikemminkin seurausta muun maailman muuttumisesta? Yliopistoistakin haluttiin tehdä yritysmäisempiä ja varsinkin yritysmäisemmin johdettuja.

Kuusela kritisoi ennen kaikkea professoreita, jotka ovat hukanneet sivistyksen ihanteen tavoitellessaan ekselenssiä eli tieteellistä huippututkimusta. Tämä taas on johtanut jatkuvaan rahoituksen hakukierteeseen ja työn keskittymiseen sen ympärille. 

Autofaktaa kirjallisuuden kikkoja käyttäen

Koska Kuusela on alun perin valmistunut kirjallisuustieteestä, hän rakentaa kirjaa osin muuhun kirjallisuuteen viitaten ja myös vallitsevan tavan mukaan ajattelijoihin vetoamalla.

Kirjallinen kikka on jakaa kirjan luvut vuoden kuukausiksi. Myöhemmin Kuusela paljastaa, että kuukaudet eivät olekaan asioiden oikea tapahtumajärjestys vaan hän on käyttänyt kirjallista vapautta fiktiivisiin muutoksiin.

Jokaisessa luvussa on eri syytetty. Nämä Kuusela esittelee heti kirjan alussa. Syytöksen kohteeksi joutuneiden sukunimiä ei mainita, vaikka helppohan oikeat henkilöt on nykynettikulttuurissa löytää.

Kuusela ei pidä teostaan autofiktiona vaan autofaktana. Termi tarkoittaa Kuuselan mukaan tekstiä, joka ei ole tutkimusta mutta pyrkii olemaan uskollinen totuudelle. Kaikki sitaatit ovat oikeasti jonkun sanomia.

Kuusela toivoo kirjaa luettavan kaunokirjallisina teksteinä demokratian, yliopistojen ja nykyisen työelämän kriisistä. Voiko tällaista kirjaa lukea niin? Kirjallisuustieteestä valmistuneena hän itsekin toteaa, että ei voi määrittää kenenkään lukukokemusta.

Onko hyvä, että todellisuutta ja fiktiota sekoitetaan vaikka vähänkin, niin että enää ei voi olla varma, millä tasolla kirjassa kirjoitettu on totta? Mihin uskoo sellainen lukija, jolle Tampereen yliopisto ei ole tuttu opiskeluajoilta tai työpaikkana?  Vaikka teos ei olekaan varsinainen tietokirja, siltikin fiktion sekoittaminen faktoihin vie uskottavuutta, onpa se kuinka kirjallisen taitavasti ujutettu kokonaisuuteen.

Kirja on kuitenkin erittäin rohkea kannanotto yliopistohallinnon murroksesta. Se on raikas tuulahdus vallitsevaa toimintaa ja ajattelua vastaan. Lukemisen arvoinen omasta kannasta riippumatta.

Teksti: Leena Vähäkylä
Kannen kuva: Tiina Lehikoinen

Kirjoittaja on Suomen Akatemian viestintäasiantuntija, tietokirjailija ja Tampereen yliopiston alumni.

Hanna Kuusela toimii akatemiatutkijana Jyväskylän yliopistossa, jonne hän vaihtoi Tampereen yliopistosta ennen kirjan julkaisua. Hän on valmistunut kirjallisuustieteestä mutta on tällä hetkellä sosiologian apulaisprofessori ja mediakulttuurin sekä taloussosiologian dosentti. Hänen akatemiatutkijahankkeensa tutkii yksityisen pääoman ja yksityisen vaurauden kulttuureja 2000-luvun Suomessa. Kuusela selvittää, miten yksityinen vauraus tulee ymmärretyksi, nähdyksi, kohdelluksi ja esitetyksi nyky-Suomessa.