Tutkija Riku Järvinen, Ilmatieteen laitos:

Komeetat koostuvat pääosin jäästä ja pölystä. Ne sijaitsevat ulkoaurinkokunnassa Neptunuksen radan takana. Komeetan rata muuttuu suhteellisen harvoin niin, että se tulee sisäaurinkokuntaan Maan lähelle. Komeetalta irtoavan aineen muodostama pyrstö voi olla pitkä, mutta komeetan kiinteä ydin on pieni, yleensä alle kaksikymmentä kilometriä halkaisijaltaan. Esimerkiksi Rosetta-luotaimen tutkimalla komeetta 67P/Churyumov–Gerasimenkolla on kaksoisydin, joka on pituudeltaan noin neljä kilometriä pisimmässä suunnassaan. Suurimpien tunnettujen komeettojen ytimet ovat noin sata kilometriä halkaisijaltaan. 1990-luvun lopulla taivaalla näyttävästi paljain silmin näkyneen Hale-Bopp  –komeetan ydin on noin 60 kilometriä.

Aurinkokunnassamme liikkuu komeettojen lisäksi lukemattomia muitakin irtokappaleita. Komeettoja tunnetaan alle 6 000, kun taas pääosin kivestä ja metallista koostuvia asteroideja tunnetaan satojatuhansia. Asteroidien kokoskaala on huomattavasti laajempi kuin komeettojen, kymmenestä metristä lähes tuhanteen kilometriin. Valtaosa asteroideista kiertää Aurinkoa Marsin ja Jupiterin ratojen välissä asteroidivyöhykkeellä. Suurin osa Maata lähelle tulevista mahdollisista törmääjistä on asteroideja.  

Jos Maahan törmää suuri kappale, seurausten kannalta ei ole merkitystä, onko törmääjä superkomeetta vai superasteroidi. Vaikutukset määräytyvät sen mukaan, mikä on törmäävän kappaleen nopeus ja massa eli törmäysenergia kokonaisuudessaan.

Maahan törmää jatkuvasti pieniä kappaleita, jotka näkyvät tähdenlentoina. Noin 20-metriset kappaleet pystyvät jo aiheuttamaan paikallista tuhoa, kuten vuonna 2013 Venäjällä Tseljabinskissa. Jos törmääjä on kymmenien kilometrien kokoinen, kaikki elämä joka puolella maapalloa on uhattuna. Kappale tunkeutuu törmäyksessä maankuoreen höyrystäen suuren määrän kiviainesta, maaperää ja vettä. Myös törmäävä kappale höyrystyy välittömästi. Höyrystynyt tulinen materiaali lentää jopa Maan kiertoradalle asti, josta se sataa takaisin ympäri maapalloa sytyttäen laajoja paloja. Pienhiukkaset jäävät kuukausiksi leijumaan ilmakehään ja vähentävät Maan pinnalle pääsevän auringonvalon määrää.

Eläimet ja ihmiset voivat selvitä törmäyksen alkuvaiheista maan alla, luolissa tai veden suojassa. Tämän jälkeen alkaa pitkään kestävä kamppailu ruoasta ja muista resursseista. Suuri osa eläin- ja kasvilajeista menehtyy sukupuuttoon. Kasvien yhteyttäminen loppuu lähes kokonaan auringonvalon himmentyessä. Kun pienhiukkaset pikku hiljaa poistuvat ilmakehästä ja auringonvalo saavuttaa taas maan pinnan, kasvit alkavat taas levitä ja ravintoketju mahdollistaa elämän kehittymisen. Evoluutio saa itse asiassa piristysruiskeen. Miten ihmisen tämän kaiken keskellä kävisi, sitä voi vain arvailla.

Isojen kappaleiden törmäykset ovat hyvin harvinaisia, mutta niitä on tapahtunut maapallon historiassa ja tulee tapahtumaan jatkossakin. Viimeksi noin 66 miljoonaa vuotta sitten dinosaurukset ja suuri osa muistakin lajeista hävisi sukupuuttoon maapallolta, kun vähintään 10 kilometrin kokoinen asteroidi tai komeetta törmäsi Maahan. Tämän jälkeen kehittyi ihmisen aikakausi.

Maapallon alkuaikoina on sattunut myös yli sadan kilometrin kokoisten kappaleiden törmäyksiä.

Suurin törmäys lienee Marsin kokoisen kohteen osuminen nuoreen maapalloon, jonka seurauksena muodostui Kuu. Suurimmat törmäykset vapauttavat niin paljon energiaa, että koko maapallo kuumenee laavamereksi. Senhetkinen elämä maapallolla loppuu tähän, koska kuumuus sterilisoi koko planeetan ja kaikki elollinen, jopa mikrobit ja bakteerit, menehtyy.

Tällä hetkellä ei tunneta yhtään suurta kappaletta, joka tulevaisuudessa olisi todennäköisesti törmäämässä Maahan. Kiinnostus kehittää tekniikkaa, jonka avulla mahdollisten törmääjien rataa muutetaan, on lisääntynyt. Jos kappale havaitaan kymmeniä vuosia ennen laskettua törmäystä, pienenkin muutoksen aiheuttaminen riittää siirtämään sen pois törmäyskurssilta.