Akatemiatutkija ja Venäjän historian dosentti Kati Parppei Itä-Suomen yliopistosta on aatteiden ja mentaliteettien historian asiantuntija. Tutkijanuransa lisäksi hän on ehtinyt myös julkaista yleistajuisen tietokirjan sekä työskennellä toimittajana. Akatemiatutkijakaudellaan Parppei on keskittynyt tutkimaan vihollisiin liitettyjä mielikuvia Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta. Tutkimuksessaan hän on pyrkinyt selvittämään, miten mielikuvia historiallisista ja vihamielisistä ”toisista” on keskiajalta alkaen käytetty kollektiivisen Venäjän ja venäläisyyden ideoiden rakentamiseen sekä valtakunnan geopoliittiseen sijoittamiseen paikkaan ja aikaan. Hänen viisivuotinen rahoituskautensa lähenee pikkuhiljaa loppuaan, mutta akatemiatutkijarahoitus on ollut Parppein mukaan erittäin mielekäs kokemus.

 ”Akatemiatutkijarahoitus on tarjonnut mahtavalla tavalla työrauhan tehdä tutkimusta, joten sen tärkeydestä ei ole epäilystäkään. Se on tutkijalle aivan loistava juttu, joka samalla mahdollistaa myös tutkimusjaksojen tekemiseen ulkomailla. Varsinkin nyt, kun oma työnkuva on muuttumassa enemmän opetuspainotteiseksi, työrauhaa osaa arvostaa vielä enemmän”, Parppei kertoo kokemuksistaan.

Viholliskuvat rakentavat yhteenkuuluvuutta

Viholliskuvat ovat aina ajankohtainen aihe. Toiseuteen liitetyillä mielikuvilla on luotu ja luodaan edelleen ryhmien sisäistä koheesiota ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, sillä ihmisten kollektiiviset identiteetit muotoutuvat suhteessa toisiin ryhmiin.

”Viholliskuvat ovat koheesion luomisesta äärimmäinen muoto. Viholliskuvissa mielenkiintoista on myös niiden sitkeys ja pysyvyys. Kun ne kerran ovat muotoutuneet, ne ovat aina sovellettavissa uusiin tarpeisiin. Esimerkiksi suomalaisten venäläisiä kohtaan tuntemassa epäluulossa on nähtävissä Isovihan aikaisia hyvin voimakkaita muistikuvia ja viholliskuvia, joita halutessa on mahdollista soveltaa myös nykyaikana”, Parppei kertoo.

Venäjä puolestaan on mielenkiintoinen kohdemaa historian tutkijalle niin hyvässä kuin pahassa.

”Kaikki maat hyödyntävät historiaa kansallisessa kertomuksessaan, mutta Venäjä painii tässä omassa sarjassaan. Historiaa hyödynnetään poliittisesti hyvinkin näkyvästi eikä sitä pyritä peittelemään. Tämä tarjoaa mielenkiintoisen tutkimuskohteen, koska Venäjän taipumus käyttää historiaa poliittisesti on niin vahva”, Parppei pohtii.

Toimittajan ja kirjailijan roolit apuna tieteen yleistajuistamisessa

Myös toimittajan töitä tehnyt Parppei kokee tutkitun tiedon välittämisen ja tieteen popularisoinnin olevan tärkeä osa tutkijan työtä. Hän toteaakin, että tieteen yleistajuistaminen on luonteva yhdistelmä toimittajan ja tutkijan rooleja.

”Yleistajuistamisen on historian alalla tärkeää. Historia on potentiaalisesti poliittisesti ja yhteiskunnallisesti räjähdysherkkää ainetta, joten on tärkeää tuottaa asiantuntevaa ja yleistajuista tietoa vastapainoksi poliittisesti motivoituneille tutkimuksille sekä pseudotieteille. Mitä useampi ymmärtää, mitä historia on ja miten sitä kirjoitetaan, niin sitä vähemmän tehoa räjähdysaineella on”, Parppei kertoo.

Nykyaikana sosiaalisen median kanavat ovat osoittautuneet tärkeäksi apuvälineeksi tutkitun tiedon välittämisessä ja pseudotieteiden torjunnassa. Myös Parppei on ottanut sosiaalisen median haltuun. Hän kuvaileekin sen roolia suureksi tieteen yleistajuistamisessa ja tiedon välittämisessä.

”Koen, että somessa on oltava äänessä ja näkyvissä jo tutkijan vastuun takia. Mutta tietenkin on vaikea tietää, kuinka paljon tutkija loppujen lopuksi pystyy vaikuttamaan ja paljonko lukijoita loppupeleissä on”, Parppei summaa.

Tutkimuksen ohessa Parppei on ehtinyt kirjoittaa myös populaarimman tietokirjan. Hän uskookin, että tieteen yleistajuistaminen ja viihdyttäminen eivät sulje pois toisiaan.

”Parhaimmillaan yleistajuistaminen valistaa viihdyttämällä. Tietokirjoja luetaan viihdykkeeksi, mutta samalla on läsnä uuden tiedon oppimisen elementti”, hän toteaa.

Vaikka Parppei kirjoittaakin enimmäkseen tieteellistä tekstiä, hän ei näe suurta eroa tieteellisen kirjoittamisen ja populäärin kirjoittamisen välillä, kun puhutaan tekstin tuottamisesta. Parppein mukaan molemmissa on pyrittävä selkeään ilmaisuun ja ajatuksen kirkkauteen. Selkeän ajattelun on välityttävä lukijalle ja lukijan on pysyttävä mukana tekstissä. Nämä pätevät sekä tieteelliseen että populääriin tekstiin.

Samalla hän kuitenkin huomauttaa, että erojakin löytyy.

 ”Erot tulevat erityisesti tekstin yleisöstä. Tieteellisen kirjoittamisen yleisönä on tutkijayhteisö, mille pyritään tuottamaan uutta tietoa. Populaarin kirjoittamisen tavoitteena on puolestaan jakaa tutkittua tietoa suuremmalle yleisölle. Toisaalta hyvä populaari kirjoittaminen on periaatteessa myös viittauskelpoista eli se voi sopia myös tutkijayhteisön käyttöön. Rajanveto ei siis aina ole kovin tiukkaa”, Parppei pohtii.

Tieteenalojen välinen yhteistyö tärkeää myös tieteen popularisoinnissa

Parppei korostaa erityisesti monitieteellisyyden ja eri tieteenalojen välisen yhteistyön merkitystä tieteen popularisoinnissa ja tutkitun tiedon välittämisessä suurelle yleisölle. Yhteistyö oman alan ulkopuolisten tutkijoiden kanssa on ollut etu hänen omassa tutkimuksessaan. Tutkittu tieto leviää helpommin laajemmalle yleisölle, kun esimerkiksi kirjan tekijänä on monen alan asiantuntijoita.  Lisäksi useamman eri alan tutkijan yhteistyö antaa lukijallekin laajemman kuvan käsitellystä aiheesta.

”Omien tutkimusaiheiden kannalta hedelmällisiä yhteistöitä on löytynyt niin yhteiskuntatieteilijöiden kuin politiikan tutkijoiden kanssa. He monesti kaipaavat historiallista näkökulmaa ja ajallista syvyyttä omille tutkimusaiheilleen ja vastavuoroisesti itse saa paljon, kun joku tutkii ilmiöitä nykyajassa”, Parppei selittää.

Historian tutkimus on myös suosittu harrastus ja harrastajatutkijoita riittääkin laidasta laitaan. Parppei ei väheksy harrastetutkijoita, vaikka hän korostaakin, että tutkijan koulutuksen saaneilla historiantutkijoilla on usein enemmän välineitä aineistojen arviointiin ja tutkimuksen tekemiseen.

”Tutkijan koulutus antaa työkalupakin arvioida kriittisesti erilaisia aineistoja. Harrastajalla voi olla yksittäisiä työkaluja, mutta kokonainen pakki puuttuu usein. Tästä seuraa yksittäisten tiedonmurusten korostuminen ja tutkimuksen viitekehys voi jäädä helposti hataraksi.”, Parppei korostaa.

Samalla Parppei nostaa esiin myös tasoerot. Hän toteaakin, että harrastelijan on helpompi kirjoittaa esimerkiksi hyvä kyläkirja kuin lähteä haastamaan tutkijayhteisöä ja vakiintuneita käytänteitä.

”Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että harrastelija ei voisi tehdä hyvää tutkimusta tai kirjoittaa hyvää tietoteosta. Lähtökohtaisesti harrastelijoita ja heidän tutkimustaan ei tulisikaan tyrmätä suoraan, mutta on huomioitava lähtökohtaerot, jotka jossain määrin vaikuttavat tutkimukseen”, Parppei toteaa.

Teksti: Henri Hätönen

Kuvat: Kati Parppei

Tämä haastattelu on osa Tietysti.fi-sivuston Tutkitun tiedon teemavuoden juttusarjaa. Esittelemme sarjassa Suomen Akatemian rahoittamia tutkijoita, jotka eri tavoin välittävät tai hyödyntävät tutkittua tietoa tutkimuksen ulkopuolella. Esittelemme joka kuukausi eri alan tutkijan.