Jo lukion aloittaessani olin päättänyt, että minusta tulee lääketieteen tutkija. Oli kiehtovaa ajatella, että voisin olla mukana keksimässä jotain täysin uutta, vaikkapa uudenlaista hoitoa johonkin aiemmin parantamattomaan sairauteen. Päästyäni opiskelemaan lääketiedettä hakeuduinkin nopeasti laboratorioon, perustutkimuksen pariin. Käytännönläheisenä ihmisenä totesin kuitenkin melko varhaisessa vaiheessa, ettei kutsumukseni löydykään laboratoriosta, vaan leikkaussalista. Tutkimustyöt jäivät, kun kirurgintyö vei mukanaan.

Innostus tutkimukseen heräsi uudelleen käytännön potilastyön kautta. Yliopistosairaalassa plastiikkakirurgian osastolla yksi suuri potilasryhmä ovat naiset, joilta on leikattu syövän vuoksi rinta pois. Heille voidaan rakentaa plastiikkakirurgisilla tekniikoilla uusi rinta omista kudoksista, kuten alavatsan ihosta ja rasvakudoksesta. Osalla näistä potilaista on kuitenkin puuttuvan rinnan lisäksi toinenkin ongelma, käden voimakas turvotus. Se johtuu rintasyövän hoitoon kuuluvasta kainaloimusolmukkeiden poistosta ja sädehoidosta. Nämä yhdessä vaikeuttavat yläraajan imunestekiertoa ja saattavat aiheuttaa imunesteturvotuksen eli lymfedeeman. 

Lymfedeema on etenevä sairaus, jonka oireina ovat raajan turvotus, lisääntynyt sidekudosmuodostus ja pitkäaikainen kipu. Pahimmillaan potilaalle saattaa kehittyä vaikea elefanttitauti. Useat potilaat kärsivät myös toistuvista käden bakteeritulehduksista. Valitettavasti meillä ei kuitenkaan ollut tarjota näille potilaille parantavaa hoitoa, ainoastaan lymfa- ja fysioterapiaa, sekä tukihiha loppuiäksi. Ainoa keino estää taudin paheneminen on tunnollinen, elinikäinen tukihihan käyttö.

Meillä Turussa lymfedeemapotilaiden hoidossa alkoi uusi aikakausi, kun saimme työtoveriksi Anne Saariston, jolla oli jo vuosien tutkijanura imutiespesialistina takanaan. Anne oli käynyt opissa myös ranskalaisen plastiikkakirurgin Corinne Beckerin luona, joka oli kehittänyt idean imusolmukkeiden siirtämisesta lymfedeemapotilaan kainaloon. Päätimme Turussa yhdistää tämän uuden leikkauksen rinnankorjausleikkaukseen (ks. kuva alla) ja selvittää voidaanko sen avulla helpottaa potilaiden käden turvotusta. Tästä sainkin aiheen väitöskirjalleni, ja tällä kertaa tutkimustyö vei täysin mukanaan. Sen lisäksi, että sain olla mukana kehittämässä jotakin täysin uutta hoitoa, pystyin samalla tekemään itselleni tärkeää kirurgintyötä!



Leikkauksen tehoa selvitimme kuvaamalla potilaiden imunestekierron nopeutta ennen leikkausta, sekä useampana vuotena leikkauksen jälkeen. Lisäksi seurasimme yläraajan turvotuksen määrää ja potilaan tarvetta käyttää tukihihaa.  Leikkauksessa siirrettävät imusolmukkeet otimme potilaan nivustaipeen yläpuolelta. Väitöskirjatutkimuksessani selvitin myös, voiko imusolmukkeiden siirtäminen aiheuttaa ongelmia ottokohtaan, eli alavatsan tai alaraajan alueelle. Lisäksi keräsimme näytteitä potilaiden kainalon kudosnesteestä selvittääksemme imuteiden uudismuodostukseen vaikuttavien kasvutekijöiden erittymistä.

Tutkimuksessa selvisi, että rinnan korjausleikkauksen yhteydessä tehty imusolmukesiirto kohensi imunestekierron nopeutta 37%:lla potilaista. Ilahduttavin tulos oli se, että puolet potilaista pystyi vähentämään tai lopettamaan tukihihan käyttämisen. Parhaiten leikkauksesta hyötyivät potilaat, joilla oireina oli myös toistuvia tulehduksia sekä jatkuvaa särkyä. Toistaiseksi imusolmukkeiden ottaminen nivusalueelta ei ole aiheuttanut merkittäviä haittoja. Mahdolliset ongelmat saattavat kuitenkin kehittyä viiveellä, joten potilaita seurataan useita vuosia.

Kainalon kudosnestenäytteistä selvisi, että imusolmukkeet erittävät siirron jälkeen imuteiden uudiskasvulle välttämätöntä VEGF-C kasvutekijää. Lisäksi potilaiden kudosnestenäytteistä löytyi kasvutekijöitä, jotka hillitsevät arven kasvua sekä tulehdusreaktiota.  Nämä löydökset ovat merkittäviä, koska imusolmukesiirtoleikkaus on varsin uusi, eikä sen biologisia vaikutuksia täysin tunneta.

Imusolmukesiirto on edelleen lymfedeemassa kokeellinen hoitomuoto. Vieläkään emme pysty tarjoamaan potilaille täysin parantavaa hoitoa, mutta ehkä olemme jo askeleen lähempänä sitä. Jokainen edistysaskel innostaa tutkimuksessa eteenpäin ja tuo myös uutta toivoa potilaille jotka ovat usein epätoivoisia hankalien oireidensa kanssa.

Teksti: Tiina Viitanen

Kirjoitus on osa Turun yliopiston tutkijakoulun (UTUGS) ja Suomen Akatemian ”Tieteen popularisointi – näin kerron tutkimuksestani” -kurssin juttusarjaa.