Lasten piti Suomessa pitkään pärjätä itse, eikä aikuisia saanut vaivata omilla murheilla. Kavereista ja leikeistä lapset saivat voimaa jaksaa, lapsuuden historiaan perehtynyt, kaverisuhteista tietokirjan kirjoittanut tutkijatohtori Antti Malinen sanoo.

Lasten keskinäiset kaverisuhteet ovat olleet tutkimaton aukko lapsuuden historiassa. Antti Malinen löysi aiheen äärelle perhe- ja sosiaalihistorian kautta. Hän väitteli vuonna 2014 Helsingin asuntopulasta toisen maailmansodan jälkeen ja tutki, miten vaikeat olot vaikuttivat perheisiin ja lapsiin.

"Jatkoin tutkijana Suomen Akatemian Yhteiskunnan historian huippuyksikössä (2012–2017). Lisäksi osallistuin Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamaan tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin sijoitettujen lasten kokemuksia ensimmäisen lastensuojelulain aikana 1937–1983."

Kaltoin kohdeltujen tai väärinkäytöksiä todistaneiden entisten lastensuojelulasten haastatteleminen oli Maliselle ravisuttava kokemus.

"Ymmärsin, kuinka tärkeää on tuoda keskusteluun mennyttä lapsuutta - niitä yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka Suomessa ovat muokanneet lapsuutta tietynlaiseksi."

Ulkoleikeistä hyviä muistoja

Malinen työskentelee nyt tutkijatohtorina Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä (2018–2025). Hän johtaa yksikön sisällä Akatemian erillisrahoittamaa ”Small Bodies, Heavy Burdens: Children's Experiences and Management of Distress in Post-War Finland 1945–1960” -tutkimushanketta.

Tutkimuskohteena ovat sodan satuttamat, vaikeissa oloissa eläneet lapset.

Mikä antoi heille voimavoimavaroja selvitä? Kaverisuhteet nousivat esiin.

"Kodit olivat ahtaita, joten lapset viettivät paljon aikaa ulkona keskenään. Kaverit, leikkeihin uppoutuminen ja yhteinen touhuaminen oli tärkeä tekijä, joka elvytti heitä. Samalla leikkiympäristö, ympäröivä luonto, tarjosi turvapaikan, jos kotona oli traumoista ja mielenterveysongelmista kärsiviä ja turvattomuutta. Luonnon keskellä lapset saivat rauhassa jäsentää tunteitaan."

Keskeisiä lähteitä ovat olleet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran muisteluaineistot, joissa tavalliset suomalaiset muistelevat lapsuuttaan. Myös lasten tuottamaa aikalaisaineistoa on tallella.

"Olemme hyödyntäneet kouluaineita ja kasvatusneuvoloissa tehtyjä lasten ja nuorten haastatteluja tai kirjoituksia. Heitä on pyydetty kirjoittamaan omasta elämästään. Ajan lapsikäsityksiä ovat avanneet aikakauden kasvatusoppaat ja lehtikirjoitukset."

Hengailu, vapaamuotoinen kuljeskelu, kuuluu olennaisesti lapsuuteen. Kuvaaja Teuvo Kanerva, 1967, Museovirasto.

Yksinäinen lapsi jäi ihan yksin

Maliselta on juuri ilmestynyt yhdessä tiedetoimittaja Tuomo Tammisen kanssa kirjoitettu tietokirja ”Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa.” 

Yleistajuinen, laaja teos on tieteellisesti vertaisarvioitu ja osa ”Small Bodies, Heavy Burdens” -hanketta.

"Se on ensimmäinen suomalainen tutkimus, jossa tarkastellaan lasten keskinäisiä kaverisuhteita yhteiskunnallisena ja historiallisena ilmiönä. Tuomme esiin puitteita, jotka ovat muokanneet suomalaista lapsuutta ja lasten kaverisuhteita tietynlaisiksi pitkällä aikavälillä sadan vuoden kuluessa."

Kasvatuskäsityksillä on ollut valtava merkitys. Suomessa on perinteisesti arvostettu lasten varhaista itsenäistymistä, mikä palveli vanhempien tarpeita.

"Raskas työ vei kaiken, eikä lapsille jäänyt aikaa. Syntyi ajatus ”lapset hoitakoot omat asiansa”. He joutuivat pärjäämään keskenään ja kavereiden merkitys korostui."

Jos kavereiden kanssa oli ongelmia, ja lapsi yritti saada aikuisilta tukea vaikkapa kiusaamiseen, sitä pidettiin kanteluna.

Luonto ja eläimet ovat olleet tärkeä osa suomalaisesta lapsuutta kavereiden lisäksi. Kuvaaja Pekka Kyytinen, 1950-luvun alku, Museovirasto.

"Tämä on tuottanut Suomessa valtavasti yksinäisyyden kokemuksia. Lapsi jäi ihan yksin."

Myös oppivelvollisuuden piteneminen ja kaupungistuminen ovat muokanneet kaverisuhteita.

Koulu pidensi lapsuutta ja toi mahdollisuuksia viettää aikaa ikätoverien kanssa. Kun muutettiin kaupunkien lähiöihin, koko kylä kasvattaa –ajattelu katkesi.

"Tilalle tuli ydinperhe ja ”minä huolehdin omista lapsistani, huolehdi sinä omistasi, älä puutu meidän elämään” –mentaliteetti. Lapset jäivät ulkosalla entistä enemmän pärjäämään keskenään."

Tutkittu tieto mursi lopulta perinteen

Antti Malinen eli oman lapsuutensa 1980–1990-lukujen taitteessa.

"Se oli vielä niin sanottua vanhaa lapsuutta. Vapaasti liikuttiin, itse ongelmamme käsiteltiin, eikä kukaan juuri perään huudellut", hän naurahtaa.

Itsenäisen lapsen ihanne murtui vasta 2000-luvun kynnyksellä.

1900-luvun alussa kiireiset vanhemmat saattoivat laittaa pienet lapset reikätuoliin, "skammiin". Kuvaaja Tyyni Vahter, Museovirasto.

"Kiintymyssuhdeteoria, joka tuo esiin lapsen emotionaaliset tarpeet, tunnekasvatus, kuten yhteistyökykyiseksi ja empaattiseksi kasvattaminen tai oivallus, että lapsuus on arvokasta aikaa. Tutkimus toi näitä kaikkia esiin heti toisen maailman sodan jälkeen. Yksi keskeisiä tuoreen kirjamme tutkimustuloksia on huomio, kuinka hitaasti perinteiset käsitykset muuttuvat kaikesta tiedosta huolimatta. Vanhat arvot elivät rinnan uusien kanssa pitkään, mutta lopulta muutos tapahtui."

Hiljaisen, kuuliaisen, ”helpon” lapsen korvasi yhteistyökykyinen, reipas toveri.  

"Lasten kaverisuhteet kiinnostavat nykyään vanhempia ja kasvattajia erittäin paljon ja niiden onnistumisen eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Ymmärrämme, miten tärkeitä ne ovat lasten hyvinvoinnin kannalta", 3- ja 9-vuotiaiden lasten isä Malinen sanoo.

Teksti: Ulla Willberg
Kuvat: Mika Leinonen ja Museovirasto