Kasvuiässä todettu jalkavika ja tuntuva lukihäiriö eivät estäneet – vaan ehkä jopa ohjasivat – Leena Rouhiaista elämässä, joka vei ammattitanssijaksi ja tanssin akatemiatutkijaksi. Häntä kiinnostaa, mitä kaikkea ruumis kertoo meille ihmisenä olemista. Mikäpä tarjoaisikaan paremman tavan ruumiin ilmaisuvoiman tarkastelulle kuin nykytanssia esittävä tanssija liikkeineen?

”Lääkäri kehotti vanhempiani laittamaan minut balettitunnille, jotta jalkojen koordinaatio kohentuisi”, muistelee Leena Rouhiainen ensiaskeleitaan tanssijana. Harrastus oli aluksi ihmeellistä tangon äärellä seisoskelua, mutta kipinän ammattilaisurasta synnyttivät TV-sarja Fame ja Jorma Uotisen Jojo-teos. Sillä tiellä ollaan.

Miten tanssia tutkitaan tieteellisesti?

Tanssin merkitystä kulttuurisena ilmiönä valottavat näkökulmat ovat helposti ymmärrettäviä tanssintutkimuksen perinteitä, esimerkiksi tanssin historian ja tanssin pedagoginen tutkimus. Rinnalle on noussut tanssin taiteellinen tutkimus, jossa tanssia tarkastellaan tekijän ja taiteen tekemisen näkökulmasta.

Esittävien taiteiden taiteellinen tutkimus yhdistää taiteen ja tieteen. Tutkimusala on nuori ja syntyy risteyksessä, jossa kohtaavat monet taiteet, tieteet ja menetelmät, jopa perinteisestä tutkimuksesta poikkeavat lähestymistavat.

Tavoite on sama kuin tutummissa tieteissä: halutaan uutta tietoa sekä hyvin perusteltuja ja muidenkin mielestä uskottavia näkökulmia ja käsitteitä. Usein tavoitteena on myös synnyttää uudenlaista taiteellista toimintaa . Kyse on – kuten muissakin tieteissä – dialogista, jossa olemassa olevat käsitykset ja toimintavat sekä tutkimuskohteesta kumpuavat uudet ajatukset tulkitaan tutkijan valitsemassa viitekehyksessä eli valikoitujen teorioiden tai aiemman taiteen antamissa puitteissa.

Tanssi on tietoisen ruumiin ilmaisuvoimaa

”Olen aina ollut kiinnostunut ruumiillisuuden merkityksestä ihmisenä olemiselle. Ruumis on ilmaisuvoimainen, tietoinen ja yksi keskeisimpiä olemisemme perusteita.”

Rouhiainen valmistui nykytanssijaksi siirryttyään lukiosta Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle. Moni mieltää nykytanssin ruumiin osien liikuttamiseksi tietyllä, ennalta määrätyllä tavalla. Merkityksellistä on kuitenkin se, miten liike tehdään. Liikkeeseen kytkeytyy aina jonkinlainen laatu tai asenne.

”Ajattele seuraavien eroa: pakolla punnertaminen ja helpottuneena istahtaminen. Liikkeessä kuvastuvat asenteet ovat tärkeitä tanssissa.” Erilaisia asenteita ja liikkeitä syntyy, kun tanssija tietoisesti reagoi – tai vain antaa itsensä reagoida – muihin ihmisiin, tavaroihin ja tiloihin. Kiinnostavia ovat myös ruumiin välittömät tai spontaanit reaktiot.

Rouhainen kertoo esimerkin siitä, miten omia tuntemuksia voi hyödyntää tanssiesityksen materiaalina. ”Jos huomaan keskittymiseni herpaantuvan, en yritäkään keskittyä vaan sallin epäkeskittymisen ja toteutan liikkeen senhetkisen asenteeni mukaan. Näin ruumiin oma tietoisuus saa paremmin tilaa olla tuottavasti osa tanssia.”

Asetelmasta päästään monenlaisiin tapoihin havainnoida tanssia: Miten tanssija liikkuu ja mitä havaitaan, jos näyttämöstä on valaistu vain lattianraja? Millainen ruumis syntyy, jos tanssijat muodostavat ikään kuin yhden ainoan olennon olemalla koko ajan kosketuksissa toisiinsa? 

”Tanssijat eivät välttämättä kuvasta jotain tarinaa, sen laatua tai tapahtumia, vaan tuottavat niitä spontaanisti, kun he reagoivat reaaliaikaisesti esityksessä. Siinä testataan ruumiin rajoja ja kokeillaan, mitä ruumiilla voi tehdä.”

Havainnosta ilmaisuun – itsetuntemuksesta tanssitaiteeksi

Tanssijan ruumiin liikkeitä, tuntemuksia ja ruumillista vuorovaikutusta ympäristön kanssa Rouhiainen tutki työkaluilla, jotka on kirjattu akatemiatutkimuksen otsikkoon: “Havainnosta ilmaisuun: Merleau-Pontyn fenomenologia ja Wilhelm Reichin luonneanalyysi nykytanssijan ruumiillisten prosessien fasilitaattoreina”. Mitä kaikkea näillä työkaluilla saadaan irti nykytanssiesityksestä?

Havainnosta ilmaisuun -ilmaisun taustalla on käsitys, että havainnot kertovat suhteestamme todellisuuteen. Se mihin ihminen kiinnitää huomion ja miten hän sen tekee, kertoo paljon hänen suhteestaan ympäristöönsä. Tehdyt havainnot toisin sanoen näkyvät ihmisen tavassa olla tässä maailmassa.

”Fenomenologisella metodilla altistutaan kohtaamaan tunnistamatonta tai odottamatonta. Omassa tutkimustyössäni tätä menetelmää sovellittiin sellaisiin esityksiin, jossa liikesarjoja ei ole etukäteen harjoiteltu. Tanssissa sellaista esitystä voi kuvata performatiivisena koreografina, eräänlaisena improvisaationa. Esiintyjä synnyttää teosta reaaliaikaisesti tapahtuman aikana reagoiden muihin esiintyjiin, yleisöön ja ympäristöön.”

Rouhiainen antaa jälleen esimerkin reagoinnista esiintymistilanteessa. ”Jos toinen ihminen tulee lähelle esitystilassa ja hengitys salpautuu, voi pidättää hengitystä vähän pitempään, jähmettyä ja katsoa, millaisia uusia vuorovaikutuksia ja liikeimpulsseja siitä syntyy”.

Reichin vegetoterapeuttinen luonneanalyysi puolestaan tarkoittaa erästä kehontietoisuutta edistävää ja hyödyntävää kehopsykoterapian haaraa. Sen menetelmät auttavat tunnistamaan omia tuntemuksia ja havaintoja. Mitä herkempi siinä taidossa on, sitä rikkaammin voi reagoida ympäristöönsä.

Rouhiainen huomasi, että ruumiintuntemusten harjoitteet ja vuorovaikutusharjoitteet muistuttavat nykytanssin piirissä käytettyjä harjoitteita. Terapiatyössä menetelmillä lisätään itsetuntemusta, tanssissa niillä synnytetään tanssimateriaalia. ”Näin sain kimmokkeen ottaa mukaan tämänkin tutkimusalan ja tarkastella kehoterapian mahdollisuuksia tanssijan työtä tukevana menetelmänä.”

Mitä tutkimus antaa?

Tanssintutkimuksessa tarkastellaan tanssia edelleen paljon joko koreografin näkökulmaa tai itse tanssiteosta analysoimalla. On hyvä tutkia tanssia esiintyjän näkökulmasta ja tanssijan työn luonnetta, jotta heidän usein mykäksi jäänyt tapansa työskentellä täydentäisi tanssitutkimuksessa esitettyjä käsityksiä tanssin luonteesta. Rouhiaisen tutkimuksella on merkitystä taiteen opiskelijoille, muille taiteilijoille ja tutkijoille.

“Tutkimuksen käytännönläheistä antia ovat esimerkiksi siinä, että se tarkastelee hengityksen merkitystä vuorovaikutuksen säätelyssä, ruumiillisten asentojen ja eleiden ilmaisevuutta ja ruumiissa jatkuvasti ilmenevien emotionaalisten asenteiden vaikutusta esiintymiseen.. Toin kehopsykoterapian menettelyjä osaksi tanssin taiteellista prosessia, ja projektissa syntyi myös uutta kehontietoisuuteen liittyvää opetettavaa materiaalia. “

Pioneerihenkinen ei luovuta, vaikka kaikki on uutta

Freelancetanssijana uransa aloittanut Rouhiainen muistelee lämmöllä improvisaatioon keskittynyttä Suomussalmi-ryhmää ja kertoo miltei alusta asti myös opettaneensa, nykytanssin ohella kehotietoisuutta ja Pilates-menetelmää.

Maisterin tutkinnon opinnäytetyö tuli tehtyä ajan hengen mukaan ”jälkijunassa”, ja silloin hän huomasi nauttivansa ajattelevan puolensa käytöstä. Kuin tilauksesta Suomeen oli luotu mahdollisuus toteuttaa tanssin jatkotutkinto, ja Rouhiainen pääsi pohtimaan tanssitaiteen kysymyksiä tanssijan näkökulmasta.

”Väitöstutkimuksen tekeminen tanssijan koulutuspohjalla ja ilman esimerkkejä oli työlästä. Piti oppia lukemista, kirjoittamista, metodologista ajattelua, filosofisia käsitteitä ja oman työnsä puolesta argumentointia.”

Hän ihmettelee vieläkin, ettei tullut edes mieleen antaa periksi. Tanssihan oli hänen rakkautensa, nyt hän pakersi papereiden parissa! “Siihen aikaan tanssintutkija ei saanut edes tanssia työajalla, vaan piti tehdä tutkimustyötä.” Nykyasenne on toinen: taiteellisen tutkimuksen tohtoriopiskelijatkin ylläpitävät taiteellista toimintaansa. Myös akatemiatutkimukseen liittyi taiteellinen projekti, ”Kuka sinä olet – hengitystä, askelia, sanoja ja muuta?” -, monihenkisen työryhmän kanssa.

Suomen Akatemian hankerahoitukset ja tutkijatehtävät mahdollistivat tutkijan ammatin, joka kuljetti Rouhiaisen nykyiseen työtehtävään Teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen professoriksi. Arki on nyt pitkälti kokoustamista, opetusta ja tohtoriohjelmiin liittyvää päätöksentekoa. Niin antoisaa nykyinen työ onkin, pohtivan keskustelun makuun päässyt pioneerihenkinen tanssija-tutkija haaveilee tutkimusvapaasta päästäkseen alkulähteilleen, lattiatyöskentelyn äärelle.

Teksti: Nina Mäki-Kihniä
Kuvat: Hansku Kurkela ja Veikko Kähkönen